Hengissä olen ja kaikin puolin hyvissä voimissa, vaikka blogini onkin kituutellut uskomattoman pitkän ajan ilman kirjoituksiani. Tunnen huonoa omatuntoa moisesta. Viimeksi olen täällä lokakuussa valitellut sitä, etten saanut työpaikkaa, jota hain. No, asiat kääntyivät joulukuun alkupuolella niin, että sain kuin sainkin jatkaa työssäni. Tammikuussa kirjoitin ensimmäistä kertaa elämässäni työsopimuksen, jossa ei ole mainittu päättymispäivää.

Olen kiitollinen tästä työstä, jossa tunnen olevani juuri sopivalla paikalla. Ei harmittanut edes se, että joulun aikaankaan ei ollut lomaa muuta kuin jouluaatto ja pyhät. En ole koskaan aiemmin ollut töissä 23.12. tai joulun ja uuden vuoden välillä, sillä tavallisissa kouluissahan opettajat lomailevat tuolloin. Meidänkin oppilaamme olivat lomalla, mutta minähän tulin taloon vasta kesällä, joten ennen huhtikuuta kertyneitä lomia minulla ei ollut. Oppilaidenkin loma-aika oli aika kiireistä, niin kuin koko tammikuukin, sillä uudistimme koulusysteemiämme ja opetussuunnitelmiamme paljon.

Käsityörintamalla on aika hiljaista. Tämän vuoden puolella ei ole valmistunut muuta kuin kaksi huovutettua lapasparia. Tai kintaitahan ne savolaisittain ovat, koska tein ne virkaten.

Lunta on enemmän kuin suosiolla tontille mahtuu. Lyhykäinen varteni edesauttaa lumitöiden teon hankaluutta, kun penkkojen päälle pitäisi yltää heittämään lunta kulkureiteiltä.  Pakkasta on nyt oikein sopivasti; ne parikymmentä astetta kylmemmät säät olivat vähän liikaa minullekin. Suksille en ole vielä ehtinyt, mutta työpaikalla olen seurannut ilolla oppilaidemme hiihtoinnostusta. Se, ettei lunta ole aiemmin nähnytkään, ei estä innostumasta tästä suomalaisten teinien enimmäkseen inhoamasta lajista. Suurta iloa tuottavat sukset ja monot, jotka meikäläiset peruskoululaiset tuomitsisivat käyttökelvottomiksi museokaluiksi!

Kuopus haaveilee ja unohtelee siihen malliin, että opettaja on joutunut lähestymään kotia reppuvihkon välityksellä kerran jos toisenkin. Siis mikäli reppuvihko ei ole ollut kadoksissa. Otan kontolleni ison osan huolimattomuudesta ja haahuilusta. Äitiinsä tullut. Sen luokan kyvyttömyydestä "normaaliin" koulunkäyntiin kuitenkin on kyse, että perjantaina menemme yhdessä koululääkärille. Mieluusti otan vastaan vinkkejä, millä mm. saisi pojan melkein 10 v motivoiduksi kuuntelemaan koulussa ääneen luettavaa Heinähattua ja Vilttitossua, kun kirjan hahmot lakkasivat kiinnostamasta  ja muuttuivat tyttöjen kamaksi jo vuosia siten? Miten saan pienet kädet kiskomaan hokkareiden nauhat riittävän tiukalle, niin ettei kouluavustaja olisi vihainen, kun toimi ei pojalta itsenäisesti suju? Miten saisin pojan ymmärtämään, ettei kaikki tekeminen ole kivaa; ikäviä ja tylsiä juttuja on tehtävä läpi elämän? Miksi ne läksyt unohtuvat usein, vaikka minkäänlaisia vaikeuksia oppimisessa ei ole?

Autoni sai eilen uuden nimen; se on nyt Mansikka. Olin ulkoilemassa Lapsukaisen ja Nyytin kanssa, ja kotipihaan palatessamme Lapsukainen tuumi: "Ukin auto on päärynä (vihreä farmari) ja mummin auto on mansikka (punainen "koirankoppi" Yaris)."Lumikeleillä en ole ennen tätä talvea ajanut koskaan, mutta hyvin on sujunut, eikä syksyllä haihtunut autoilukammo (joka alkoi vuonna 1986 heti autokoulun jälkeen) ole antanut itsestään elonmerkkejä.

Kiitos teille, jotka olette uskollisesti käyneet blogiani kurkkimassa pitkästä vaitiolosta huolimatta! Niin, ja anteeksi saamattomuuteni  . Pyrin tästä eteenpäin kirjoittamaan edes kerran viikossa. Iloista helmikuuta!

Ps. Kuka muistaa, missä oli 22 vuotta sitten? Minä muistan: Silloinkin oli maanantai ja olin Lappeenrannassa. Tähän aikaan oli aikamoiset tuskat; tytär syntyi illalla kahdeksan jälkeen. Onnea syntymäpäivän johdosta sinne naapuripitäjään!