Tänään on muutaman tuntemani henkilön syntymäpäivä: Tyttären kummin, entisen työkaverin, naapurin pojan... Heidän vuokseen tämä päivämäärä ei kuitenkaan ole tiukasti muistiini kaiverrettu, vaan siksi, että tämä on siskoni kuolinpäivä.

16.1.1992 oli torstai. Kännyköitä ei meillä tavallisilla pulliaisilla silloin ollut. Palasin töistä tavallista myöhemmin, opettajainkokouksen jälkeen.  Menin sisään ja Puoliso tuli heti eteiseen. Esikko ja Tytär taisivat olla ulkona leikkimässä. Ennen kuin Puoliso ehti sanoa mitään, näin hänen kasvonsa ja tiesin. Olin toivonut ja rukoillut viimeiseen asti, ja nyt kuitenkin sisareni oli poissa. Runsaat pari kuukautta aiemmin  hän oli itkenyt minulle puhelimessa diagnoosin saatuaan, että ei hän voi vielä kuolla, sillä hänen kuopuksensa on ihan liian pieni jäämään ilman äitiä. Liian pieniä he olivatkin äidittömiksi, kaikki neljä.

Neljät rippijuhlat, yhdet lakkiaiset, yhdet häät: kaikissa olen surrut sitä, että sisko ei saanut olla läsnä lapsensa suuressa päivässä. Vasta vuosia myöhemmin aloin nähdä sisareni kuolemassa myös jotain armollista: Ihan viimeisinä aikoina en häntä tavannut, puhelimessa kyllä juttelimme. Meillä oli Puolison kotipaikkakunnalla hautajaisjärjestelyjä, joten en päässyt  siskoni luona käymään. Jos olisin uskonut, että hän lähtee niin pian, olisin ottanut virkavapaata ja mennyt, mutta kuvittelin tapaavani hänet seuraavana viikonloppuna. Siksi minulla oli pitkään mielessäni vain kuva kovasti sairaasta, mutta kiihkeästi lisäaikaa haluavasta siskosta. Minä en tavannut siskoa, joka oli väsyneenä sanonut miehelleen, että tahtoo jo pois kipujen runtelemasta ruumiista. Viimeisellä viikolla tapahtunut romahtaminen oli nopea ja osittain odottamaton. Hoidot lopetettiin (tai keskeytettiin) vasta paria päivää ennen kuolemaa. Äiti piti häntä kädestä viimeisenä aamuna loppuun asti.