Ilokseni pääsin luovan kirjoittamisen kurssille. Tänään lähetin ensimmäisen etätehtävän opettajalle. En suinkaan jättänyt viime tinkaan, viimeinen palautuspäivä on vasta huomenna.Oli hankala päättää, lähetänkö runoa vai proosaa; kumpi tahansa kelpasi. Lähetin sitten täysin viimeistelemättömän proosatekstin. Siis sellaisen kerralla kirjoitetun. Olen näet päättänyt kirjoittamisen ohella oppia myös alentamaan rimaa eli vaatimaan itseltäni vähemmän. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kirjoittelen, koska se on mukavaa välittämättä siitä, onko teksti korkeatasoista tai viimeisteltyä heti kättelyssä.
Olen uskaltautunut kirjoittamaan tätä blogiakin ihan julkisesti vailla kunnianhimoisia odotuksia. Minulla on mukavaa kirjoittaessani ja toivon, että lukijoilla, ainakin joskus, on mukavaa lukiessaan ja kuvia katsellessaan. Omaksi ja lukijain iloksi väsään siis runon tässä ja nyt, ja liitän runoon kuvan. Oikeammin kylläkin teen runon kuvaan, jonka kaivelin koneeni kätköistä viime kesältä. Runosuoni sykkimään:
Ötökkä lehdellä lepäsi
välkkyen auringossa.
Se kaikki utelut epäsi
ja puhui monikossa:
"Me kuoriaiset kiiltävät
oomme luonnon jalo rotu.
Meidän värimme silmiä viiltävät
ei niihin nisäkkäät totu."
Minä yhä sen lajia ihmettelin
ja kameran avuksi otin.
Sen kuvaan väreineen tallensin,
sain mielestäin jättipotin.
Kommentit