Lapsuuden maisemissani ei juurikan tammia kasvanut. Muistan vain yhden tammen taimen, joka hämmästytti minua ja sisartani kasvamalla keskellä metsää, jossa olimme puolukoita poimimassa. Useamman kerran kävimme sitä pientä tammea ihmettelemässä miettien, mistä kummasta se oli saanut alkunsa. Ehkäpä jossain talon pihassa kasvoi istutettuj tammia, joiden terhoja linnut tai oravat olivat kuljettaneet.

Kun lähdin opiskelemaan lukion jälkeen, ihailin yliopistokaupungin puistoissa suuria tammia. Ensimmäisenä syksynä keräsin muutaman tammenterhon maasta ja ja lykkäsin ne kotona käydessäni multaan. Muutama taimi lähti kasvuun, ja yksi kasvaa edelleen samalla paikalla. Eilen kävimme tervehtimässä äitiäni, jolla oli 88. syntymäpäivä, ja nappasin kuvan tuosta jo huikean korkeaksi venähtäneestä tammesta. Kuinka se nyt niin iso voi olla? Vastahan minä ne terhot laitoin multaan. Tarkempi ajattelu kuitenkin tuo hämmästyttävän tuloksen: sain valkolakin 30 vuotta sitten, joten onhan tammella jo ollut aikaa kasvaa. Lehti on vielä tähän aikaan alkukesästä kasvunsa alussa, joten puu ei näytä kovin tuuhealta ympäristön vehreyden keskellä.

1610088.jpg

Tuonne lapsuuden kotini kasvimaan reunamille alkoi 1970-luvulla kasvaa tuntematon pieni pensas. sen annettiin kasvaa rauhassa, eikä tiedetty, mikä se oli. Arveltiin lintujen tuoneen siemenen jostain. Myöhemmin se tunnistettiin tuomipihlajaksi. Yhä se kukkii kauniisti ja tuottaa paljon marjoja, joita linnut syksyisin kilvan syövät. Ja näiden aterioiden seurauksena pieniä taimia ilmestyy milloin mihinkin. Kun 19 vuotta siihen muutin perheeni kanssa nykyiseen omakotitaloomme, toin vanhempieni tuomipihlajasta marjoja ja kylvin niitä sinne tänne tontin reunamille. Hyvin ovat tuomipihlajat täälläkin menestyneet: Kaksi monen metrin korkuista pensasta ja muutama pienempi ilahduttavat joka kevät runsaalla kukkamerellä ja syksyllä kauniin punasävyisellä ruskalla.

1600057.jpg

Kuopuksella on tänään ensimmäinen varsinainen kesälomapäivä. Hän on nauttinut lähinnä siitä, ettei mihinkään ole kiire. Sää ei ole oikein suosinut ulkoilua, koska tuon tuostakin on satanut vettä. Eilen käväisimme mummolasta tullessa Sisaren perheen mökillä sen verran, että Kuopus sai heittää talviturkin. Urheasti hän sukelsi, mutta ei kuitenkaan kovin kauan viihtynyt vedessä iltaviileässä. Sisar on miehensä kanssa harrastanut uintia läpi talven mökkirannan avannossa, mutta minut saa veteen vapaaehtoiesti vasta pitkään jatkuneen helteen lämmitettyä veden hyvin perusteellisesti.

Minsku aloitti tänään kesätyöt aamuvuorolla. Hain Lapsukaisen ja Neiti Parsonin hoitoon meille Kuopuksen vielä nukkuessa. Miten ihana aamu olikaan kaikkine kevään tuoksuineen, joita yöllinen sade oli vahvistanut. Olen syvästi kiitollinen tällaisista aamuista, jolloin voi tuntea olevansa terve ja kykenevä nauttimaan elämästä, sillä olen elänyt tarpeeksi monta sellaistakin aamua, jolloin mikään määrä unta ei ole vienyt väsymystä ja tuleva päivä pelottaa, koska siihen mahtuu uskomaton määrä hetkiä, jotka voivat täyttyä ahdistuksella, paniikilla, tuskaisuudella ja epätoivolla. Kun on käynyt tarpeeksi pimeässä, huomaa pientenkin auringonpilkahdusten vahvan valon.

Iloa ja valoa tähänkin päivään ihan kaikille!