Kuopuksen kolmipäiväinen syysloma alkaa huomenna. Aiomme linja-autoilla jonakin päivänä mummolaan, josta Puoliso hakee meidät viikonloppuna kotiin.Pitäisi haravoida vähän Äidin pihaa ja  uusia kukkasipuleitakin aion sinne vähän istuttaa.

Isän ja isovanhempieni haudoille olisi aika viedä kanervia ja kenties havujakin. Muistan ensimmäisen syysloman, jolloin vein kanervan Isän haudalle. Hän oli kuollut edellisen vuoden marraskuussa, joten oli eletty lähes vuoden kierto ilman häntä. Menin haudalle illan suussa, kun jo vähän hämärsi. Mukanani oli Siskon 11-vuotias esikoinen, joka myös oli syyslomalla mummolassa. Syysloman päättäneenä sunnuntaina saimme tietää, että Sisko, tuon mukanani olleen pojan äiti, oli sairastunut vakavasti. Tammikuussa hän jo sitten kuoli, ja jokaisen syysloma tuo mieleeni sen, miten silloin Isän kuoleman jälkeen jo seestynyt ja kirkkaaksi ikäväksi muuttumassa ollut suru sai jälleen mustan vaipan, johon se kietoi miltei tukahduttaen.

Jos ajattelen Isän ja Siskon kuolemia, voin nähdä kummankin syyspäivänä: Siinä missä Isän kuolema on muuttunut ruskan värittämien puiden ja huikean sinisen taivaan valaisemaksi  kirkkaaksi syyspäiväksi, on Siskon kuolema yhä loskainen ja räntäsateinen synkkä syyspäivä, jolloin ei valoisaa tule lainkaan paksun pilviverhon vuoksi; on vain kaksi hämärää vastakkain, eikä sumulta juurikaan näe eteensä. Siinä, missä meidän on helpompi hyväksyä kirkkaat ja kuulaat syyspäivät ihanan kesän mentyä, me kyselemme pimeiden ja synkkien päivien tarkoitusta, emmekä haluaisi niitä elämäämme.

Kivenheiton päässä nykyisestä kodistani on hautausmaa. Siellä palaa tänään varmasti ainakin yhdellä haudalla kynttilöitä. Tasan vuosi sitten kuoli traagisesti Tyttäreni ikätoveri, edellisen kevään ylioppilaspoika. Hänen omaistensa ja läheistensä ikävä ja suru ryöpsähtävät tänään varmasti täydellä voimalla pintaan. Ensimmäinen vuosi on kulunut, mutta se on kuitenkin niin vähän. Kaikkea kaipausta ei ihmisikäkään ehdi viedä, eikä ole tarpeenkaan. Tärkeintä on, että surun varjo ohenee niin paljon, että voi taas nähdä auringon ja voi hymyten, vaikka sitten kyyneleet silmissä, muistella kaikkea sitä hyvää mikä oli.