Kuopuksella oli tänään liikuntatunnilla hiihtoa ensimmäisen kerran tänä talvena. Laittaessani aamulla suksia ja sauvoja yhteen mietin, mahtoiko tuollaisia pidikkeitä lapsuudessani edes olla olemassa; meillä niitä ei ainakaan ollut. Ei niitä mihinkään olisi tosin tarvittukaan. Silloin ei näet suksia juurikaan kanneltu ympäriinsä saati että niitä olisi autossa kuljetettu.

Kun koulussa oli hiihtoa, aamulla pantiin monot jalkaan ja hiihdettiin kouluun. Välitunnilla otettiin sukset seinustalta ja hiihdettiin tai laskettiin mäkeä. Kouluun hiihdettiin joskus, vaikka ei ollutkaan liikuntaa, sillä hiihtäminen kuului talveen, eivätkä puusukset paljon hätkähtäneet, vaikka tiellä olisi jokin hiekanmuru ollutkin.

Nykyiset muovisukset eivät tykkää hiekasta eivätkä varsinkaan siitä karkeammasta rouheesta, jota kevyen liikenteen väylille ripotellaan liukkauden estämiseksi. Nykylapset siis kantavat sukset kouluun ja takaisin elleivät vanhemmat ehdi autolla kuskata. Paitsi Kuopus, joka meni aamulla isän kyydissä, koska isä lähti poikkeuksellisesti töihin sopivaan aikaan , ja tulomatkan hän sitten hiihti. En ole kurkistanut suksen pohjia. Oletettavasti ne välineurheilijoiden mielestä ovat pilalla ja sukset kaatopaikkakamaa. En alistu samalle kannalle. Tungetaan naarmuihin pohjaparafiinia tai muuta täytettä ja jatketaan hiihtämistä. On ymmärrettävää vaikkakaan ei ehkä välineitä säästävää, että lapsi mieluummin hiihtää kotiin reppu selässään ja kevyet Kuomat repussa kuin kantaa suksia, sauvoja ja raskaita monoja, jotka eivät edes taivu reppuun Kuomien tavoin. Älkäämme nitistäkö liikunnan iloa lapsilta!

Ja sitten ne otsikon punaiset sukset. Joitakin välähdyksiä elämän varrelta ikuistuu muistiin toisia paremmin. Kansakoulun hiihtokisoista en muista muuta kuin sen tuskaisen verenmaku suussa hiihtämisen ja ensimmäisen luokan kisojen alun:  Odottelimme kisan alkua sukset jalassa, kun kolmasluokkalainen poika kulki jonon viertä ja tutkaili suksia luetellen Järviset, Järviset, Peltoset, Monarkit, Peltoset, punaset sukset, Järviset... Minä olin se, jonka kohdalla hän sanoi punaset sukset. Minun sukseni olivat vanhat, isän serkun tekemät. Olin saanut ne joululahjaksi; siskon sukset oli maalattu punaisiksi. Silloin aikoinaan minua nolotti, kun ei ollut merkkisuksia, mutta joskus myöhemmin oivalsin tuon pojan käytöksessä tarkoituksellista tai tahatonta hienotunteisuutta. Ei hän pysähtynyt ihmettelemään, mitkäs tuollaiset nimettömät loivakärkiset hiihtimet ovat olevinaan, vaan hän jatkoi luettelemista kohdallanikin tasaiseen tahtiin, niin etteivät sukseni saaneet laajempaa häpeällistä huomiota. Seuraavana jouluna sain lahjaksi upouudet kaupan sukset, jotka olivat edellisiä paremmat. Merkittävä parannus oli ainakin korkeammalle kaartuva kärki, josta oli huomattavaa hyötyä huonoilla laduilla ja umpihangessa hiihdettäessä.

Väärinkäsityksiä välttääkseni palaan vielä välineiden laatuun: Toki on hyvä huolehtia suksistaan ja muista (urheilu)välineistään niin, etteivät ne suotta mene pilalle. Ehkä minulla on vähän ketun pihlajanmarja-asennetta, kun en ota tarpeeksi vakavasti suksien pohjien huoltoa. Olen yrittänyt opetella pohjustamisen ja voitelun niksejä, mutta tulos ei ole kovin kummoinen ollut. Tärkeintä on ollut välttyä liialliselta lipsumiselta, missä olenkin yleensä onnistunut kohtalaisesti. Luisto on siitä sitten kärsinyt. Oikeastaan olen vain kerran saanut hiihtää huippulaadukkaasti voidelluilla suksilla. Paikkakunnallamme oli Naisten hiihto joskus liki 20 vuotta sitten, ja urheiluseuran hiihtojaoston asiantuntevat miehet huolsivat sukset. Sukset eivät lipsuneet vähääkään ja luistivat kuin unelma! Kyllähän tällaisessa maailman kartalle hiihdetyssä pitäjässä osataan. Vahinko vain, ettei osaaminen ole tarttunut meihin junan tuomiin...