Alkuviikon ohjelmaan on kuulunut mehustamista. Mehustamisen ikävin vaihe on pullottaminen ja varsinkin pullojen putsaus ja kuumentaminen. Korkittaminen sen sijaan on helppoa verrattuna entisaikojen operaatioihin. Jo lapsuudessani, josta on käsittämättömän pitkä aika, kotona käytettiin mehupulloissa kumitulppia tai sitten tiiviinä säilyneitä kierrekorkkeja. Korkkeja, niin kuin pullojakin keitettiin ja ennen mehun liruttamista pulloon äiti huuhtoi pullot Atamonilla, samoin korkit ennen pullojen sulkemista.

Kerran näin toisenlaistakin korkittamista. Olimme loppukesästä kylässä Ännälässä (nimi muunneltu, N:llä se alkoi). Ännälässä oli meneillään mehustus, ja miniä oli pullottamassa mehua, kun tupsahdimme tupaan. Siihen aikaan, 60-luvulla, kyläiltiin paljon, eikä tapana ollut ilmoitella etukäteen vierailuista. Pullottaminen ei sinänsä ollut erikoista, mutta minua kiinnosti kovasti toimi, joka seurasi pullon täytyttyä. Miniä nappasi pullon suulle kiehuvasta vedestä korkin, siis ihan korkki-korkin, ja pyöräytti sen jälkeen korkin ja pullon suuosan kuumassa, sulassa vahassa. Sillä lailla korkituksesta tuli ilmatiivis, ja mehu säilyi maakellarissa suojassa homeen hyökkäyksiltä. Siihen aikaan tosin hometta ei pidetty niin ylen vaarallisena. Mansikkahilloa oli kolmen litran Ilves-tölkissä, eikä toki kaikkea kerralla syöty. Kun vajaan purkin pintaan ilmestyi hometta, se kauhastiin lusikalla menemään, sillä emännät eivät olleet vielä valistuneet homeen ominaisuuksista; siitä, että jos hometta oli purkin pinnalla, sen rihmastoa oli kyllä koko annoksessa.

Mehustus siis kuljetti ajatukseni lapsuuteni mummoihin, jotka suinkaan eivät olleet isoäitejäni, vaan läheisempiä tai kaukaisempia sukulaisia. Isoäidit olivat isän äiti mummi ja äidin äiti mamma, jotka hyvinkin lukeutuivat samaan kaartiin muiden mummojen kanssa. Mummot olivat vanhoja, heillä oli sileästi pään yli vedetyt harmahtavat hiukset, jotka oli kiedottu ohuesta letistä kieputetulle nutturalle niskaan. Nuttura oli kiinnitetty ruskeilla isoilla nutturaneuloilla. Mummoilla ei koskaan ollut pitkiä housuja, liekö aina ollut lyhyitäkään. Hameet olivat säädyllisen pitkiä, kaula-aukot suppeita, ja arkisin kotona asuun kuului ehdotomasti esiliina. Juhlamekot olivat mustia, eikä kirkasta punaista tai muita räikeitä värejä näkynyt heidän yllään milloinkaan.

Tällaisia mummoja olivat myös Ännälän naiset. Sitä nimitystä heistä, kahdesta siskoksesta, käytettiin, mikäli ei ollut erityistä tarvetta yksilöintiin. He elivät samassa taloudessa koko ikänsä, toinen oli naimisissa joitakin vuosia, mutta jäi sotaleskeksi. Toinen oli vanhapiika tai sievemmin sanottuna ikäneito. Leskellä oli 30-luvun lopulla syntynyt poika, jota sisarukset kasvattivat pojan isän ja sittemmin sisarusten vanhempien kuoltua. Tuon samaisen pojan nuorikko niitä mehuja keitteli kesällä 1967; muistan vuosiluvun siitä, että nuoren parin esikoinen oli tulossa maailmaan ja raskaus oli juuri alkanut näkyä.

Ännälä oli yksi niitä kyläpaikkoja, joihin mennessä kesäaikana piti avata ja sulkea veräjiä. Karja laidunsi silloin vielä osittain metsissä ja aidat veräjineen estivät sitä kuljeksimasta ihan teille tietymättömille. Isäni, mummin avioton esikoinen, oli lapsuudessaan asustellut Ännälässäkin, ja niinpä hänellä oli näihin äitinsä serkkuihin jokseenkin läheinen suhde.

Ännälän naiset kuuluivat kirkkomummoihin, joita samalta kylältä oli muutama muukin; kaikki isän puolen sukua. Kotini oli kirkonkylässä, ja kirkonkylässä on tietysti kirkko. Sunnuntaiaamuisin ei linja-autoja kylitä kulkenut, joten silloin tällöin joku kirkkomummo tuli meille lauantain iltalinjalla yökylään mennäkseen sitten aamulla jumalanpalvelukseen. Tai sitten mummot muuten vain kirkkoreissullaan kävivät meillä kylässä. Mukavia mummoja olivat kaikki: Amal-täti, Hinni-täti, Hilja ja Eeti; liekö heitä ollut joku muukin.

Ännälän leskeen liittyy yksi neulomismuistokin. Neuloin elämäni ensimmäistä villapaitaa. Lanka oli sinistä villaa ja neuleena kaksi nurin, kaksi oikein. Villapaitaan tuli v-kaula-aukko ja raglanhihat. Sen neulominen kesti kauan eikä ollut suurikaan nautinto, sillä valmista tuli mielestäni aivan liian hitaasti. Toisin kuin nyt, ei neulominen itsessään ollut tuolloin rentouttava toimi, vaan ainoa syy neulomiseen oli halu saada uutta vaatetta.

Neuloin tuota puseroa, kun Ännälän naiset tulivat silloin jo aikuisen pojan kanssa meille kylään. Muistan syvän paheksunnan, joka huokui leskestä hänen sanoessaan: "Mites sie pyhänä oot ruvennu neulomaan?" Ja minä poloinen olin kai odottanut, että saisin ihailua ahkeruudestani. Minulla on silti tuosta nolostumisestani huolimatta yhä näkemys, ettei pyhäpäivä sillä pyhity, että koko päivä menee odotellessa, että tulisipa maanantai ja pääsisi neulomaan, ompelemaan tai pyykkejä silittämään. Asia erikseen ovat sitten sellaiset työt, jotka ovat rasitukseksi eivätkä rentoutukseksi!

Nykyajasta puuttuu paljon sellaista, mikä kuului vielä lapsuuteeni; esimerkki tästä ovat nuo erittäin vanhat, tiukkanutturaiset mutta mukavat mummot. Kun nyt alan laskea, miten vanha oli esimerkiksi tuo aina yhtä vanhana muistamani Hilja tuolloin kesäisenä mehustuspäivänä, saan hänen iäkseen nipin napin 60! Kampauksen malli, hampaiden säilyminen ja vaatemuoti nuorentavat luultavasti nykyeläkeläisiä enemmän kuin mihin botoxit ja kasvojen kiristykset kuunaan kykenevät!  

Tulipa muisteloille pituutta, mutta lohdulliseksi lopuksi kuva yhdestä mehuerästä:

1858548.jpg