3. luukun kuva

Pellavaenkeli lennähti näytön päälle

-Muista pyyhkiä pölyt myös näytön päältä, tuntui hän viestittävän tällä kertaa.

Tämä yksilö on viime vuonna tehty. Uusia aion tehdä tällä viikolla.

SYTYKERUUSUN OHJE

Tarvitaan munakennoja ja vanhoja kynttilänpätkiä tai steariinia (parafiinia) ja väriä.

1. Munakennosta revitään yksi "kuppi" kuvan mukaisesti lehdiksi (harmaa kenno). Itse ruusuun tarvitaan reunoilta  repimällä tasoiteltu kuppiosa, 1 - 2 cm levyinen pitempi tai muutama lyhyempi suikale sekä n. peukalonkynnen kokoista silppua. 

2. Pitkä suikale kierretään kuppiosan sisään

3. Silput työnnellään kierteen väleihin

4. Osat ovat steariinia vaille valmiita

5. Lehtiosa kastetaan sulatettuun vihreään steariiniin ja kukka punaiseen. Ensin kastetaan lehti ja sen jälkeen kukka, joka painetaan välittömästi lehden päälle, jotta se tarttuu kiinni steariinin jähmettyessä.

6. Tässä muutama esimerkki. Tummemmissa ruusuissa on kukkaosakin harmaata kennoa, etualan vaaleammissa kenno on keltaista.

Nämä ovat erinomaisesti toimivia sytykkeitä niin uunissa, takassa kuin nuotiossakin! 

Koska orkidean uudelleen kukittaminen on osoittautunut huomattavasti mainettaan helpommaksi, taidan ostaa tai ostattaa tänä vuonna joulukukaksi orkidean. Tämä kuva on otettu tänään orkideastani, jonka ostin vuoden alkupuolella Robin Hoodista tarjouksesta. Niin se vain kukkii uudelleen, joskaan kukkia ei ole tällä kertaa kahta enempää.

Joulukuun kunniaksi ajattelin julkaista päivittäin kuvan ikään kuin adventtikalenteriksi.

1. luukun kuva:

Kuvan joulukortti on osoitettu isälleni kenttäpostina rintamalle. Postileimassa on päiväys 15.12.1941. Lähettäjä on ollut oman kylän tyttö, ei tyttökaveri kuitenkaan. Tällä puolella on kortissa painettuna toivotus Iloista Joulua. Toiselle puolelle lähettäjä on kirjoittanut Hauskaa Joulua. Tragikoomista sinänsä. Ehkä parempi olisi ollut toivottaa vaikkapa Rauhallista Joulua; tuskin se joulu mitenkään siellä rintamalla hauska tai iloinen voi olla...

Tänään sain viimeisen SNY-pakettini, joka oli puolikas marraskuun paketista. SNY:ni oli ollut reissussa kaukana, ja toi matkalta soman silkkipusin, jossa on todella mahtavantuoksuisia mausteita. Kuopus totesi pussukan tuoksevan ihan joululle. Lisäksi mukana oli kaksi kerää Drops Alpacaa, joka on 100% alpakanvillaa. Luonnonvalkoiset kerät eivät ole enää pitkään valkoisia, jollen vähennä kerien sivelyä ja hypistelyä. Tuon pehmeämpää ja miellyttävämpää lankaa tuskin on! Lähetän lämpimät halaukset ja isot kiitokset Helmiä puikoilla -blogia pitävälle Essille, joka paljastui SNY:kseni ja kaikkien upeiden pakettien lähettäjäksi. 

Kumpaa lienee tällä hetkellä ajatuksissani enemmän, lunta vai luovuutta? Vaikeaa ja tarpeetontakin lienee moista arviointia tehdä, mutta kumpaakin on ollut ilmassa.

Lunta on tullut ja se on tehnyt hyvää niin maisemalle kuin minullekin. Nyt näyttää talvelta! Sunnuntaina lunta tuli tuiskuten ja tuulen saattelemana, mutta se ei estänyt ulkoilemasta. Puolison ja Kuopuksen kanssa nautittiin raikkaasta tuiverruksesta lumitöitä tehden, ja illalla kävin ystäväni kanssa lenkillä. Tarvoimme auraamattomilla jalkakäytävillä ja se tuntui virkistävältä, suorastaan elvyttävältä.

Tänään aloitin taas aamun lumitöillä; piti syöksyä pihalle ennen aamukahvia, ettei vain paria lomaviikkoaan aloitteleva Puoliso olisi ehtinyt ensin. Vähän myöhemmin tehtiin lisää lumitöitä, kun Lapsukainen ja Puolisokin olivat kanssani. Patistin Puolison ullakolle, jonne kiipeäminen ulkokautta tikkaita pitkin ei sovellu minun korkeanpaikankammoiselle pääkopalleni. Ullakolta saimme alas mm. pienen potkukelkan ja lumikolan Lapsukaisen käyttöön. Potkukelkkailu- samoin kuin pulkkailukausikin on aloitettu. On saatu nauttia virkistävästä kirpeydestä ja punaisista poskista.

Luovuus on ollut läsnä ennen muuta siitä syystä, että ensi viikonloppuna on jälleen Luovan kirjoittamisen -kurssin lähijakso, ja sitä varten olen istunut viimeistelemässä ja luomassa tekstejä tänne aamupuolen tunneille saakka. Ensi kuussa pitäisi appron olla valmiina, mutta vielä tässä saa houkutella luovuutta esiin kerran jos toisenkin.

Tähän aikaan toki pitäisi jo olla unten mailla, mutta viivähdän tässä koneella vielä hetken, jotta saan itseni luovan mielikuvituksen maailmoista lähemmäs maanpintaa. Ehkä sitten unikin tulee helpommin (vielä ei yhtään nukuta) ja nähdyt unet ovat rauhaisampia.

Pari yötä sitten olin paasannut ääneen pitkät tovit, mutta ainoa selkeä lausahdus, jonka Puoliso oli tavoittanut, oli koskenut taloudellisen tilanteen kiristymistä. Hän ihmetteli, mistä olin uneksinut. Muistin hyvinkin uneni: Jostain merkillisestä syystä olin joutunut kauas Pohjanmaalle Pelastakaa lapset ry:n juhlaan johonkin ystävyyskoululle tai ystävyyskuntaan. Siellä jouduin pitämään tervehdyspuheen, jota varten minulle annettiin paksu nivaska valtavia papereita, joissa oli oman paikallisyhdistyksemme jäsenten tekemiä muistiinpanoja. Kun menin pitämään puhetta, minulla ei ollut aavistustakaan, mitä noissa sekavissa papereissa luki, joten päätin puhua ilman papereita. Ehdin puhua ainakin siitä, miten yhteiskunnan kiristynyt taloudellinen tilanne on vaikuttanut varsinkin lapsiperheisiin.

Selvennykseksi sanottakoon, että en ole koskaan toiminut Pelastakaa lapsen -yhdistyksessä enkä tiedä, toimiiko yhdistys koko paikkakunnalla.

Minulla on tapana uneksia vahvasti ja yleensä muistan moniakin unia aamulla herättyäni. Stressaaviin tai muihin vaikeisiin elämänvaiheisiin on kuulunut öitä, joina olen nähnyt sekavia, ahdistavia ja kaikin puolin rasittavia unia niin paljon, että herättyäni olen tuntenut itseni väsyneeksi unien takia!

Elämme jännittäviä aikoja edelleen: Tytttären laskettuun aikaan on reilu viikko. Kehotin Tytärtä ja Armastaan huolehtimaan, että linko tai aura käy tarpeeksi usein avaamassa heidän oman tienpätkänsä, etteivät joudu turvautumaan kotisynnytykseen. Nykykätilöt näet työskentelevät synnytyssaleissa eivätkä hiihtele umpihangessa koteihin vettä keittelemään ja napanuoria leikkelemään. Suvussamme ei ole ilmennyt taipumuksia syöksysynnytyksiin, minkä toivon periytyneen Tyttärenkin ominaisuudeksi. Heillä on nimittäin noin 100 kilometriä matkaa synnytyssairaalaan. Mikäli mahan muotoa on uskominen, tulija on poika. Arvelen, että painoa lapsosella on hieman alle 4000g, mikäli hän syntyy laskettuun aikaan mennessä. Mikäli syntymäpäivä on vasta itsenäisyyspäivän aikoihin, arvelen lapsen olevan yli nelikiloinen. Äitinsä oli 4300g, ja synnytys käynnistettiin noin viikkoa ennen laskettua aikaa.

Ehkä nyt kuitenkin yritän siirtyä yöpuulle. Unien jälkeen jaksaa taas paremmin luoda, olkoon sitten kyseessä kirjoittaminen tai lumi...

Sain tänään SNY:ltä paketin: kivalla kuviolla varustettu keittiöliina, pussi Hahtuvaista, huovutusneula, jouluisia kuvioita kortti- tai muuhun askarteluun ja kortti. Ilahduin taas paketin silällöstä kovasti, sillä kaikki on erinomaista käyttötavaraa, joille on joulun alla tarvetta. Jännittyneenä aloin lukea korttia nähdäkseni, kuka onkaan SNY:ni. Kortti kuitenkin paljasti, ettei tässä vielä ollutkaan kaikki, mitä marraskuussa on tulossa, vaan vielä tulee yksi lähetys, jossa SNY paljastuu. Tämä on ihanan hauskaa! SNY:ni on yltäkylläisen antelias ja samalla hän osaa luoda joulunalusaikaan kuuluvaa jännitystä. Kiitos SNY.

Eilen kokein Minskun kanssa vapaalankahuovutusta. Se oli mukavaa ja mielenkiintoista kokeilemista. Jatkamme harjoituksia. Tällainen oli ensimmäinen tekele ennen ja jälkeen:

Kuva ei tee huiville oikeutta; luonnossa se on sievemmän näköinen.

Esikko innostui kokeilemaan virkkaamista noin 17 vuoden tauon jälkeen; luulen, ettei hän ole juuri virkkuukoukkuun koskenut toisen luokan jälkeen. Kun vasenkätistä virkkausta hieman palauteltiin mieleen, hän otti ja virkkasi vaimolleen hauskan pipon ja koristeli sen vielä neulahuovuttamallaan sydämellä. Neulahuovutukseen tämä oli hänen ensimmäinen kosketuksensa. Tässä oivallinen lopputulos, joka syntyi sillä aikaa, kun Minsku ja minä huovutimme ja teimme sytykeruusuja:

Tytär oli eilen askarrellut nukkekotiin sieviä juttuja, joita hän esittelee omassa blogissaan  http://nillinka.vuodatus.net, joten käden taitoja on harjoitettu kiitettävästi! 

Kimmelin blogissa huomasin kivan sanaleikin, jossa pitää kirjoittaa kymmenen annetulla kirjaimella alkavaa tärkeää asiaa. Pyysin Kimmeliltä kirjainta ja sain L:n. Tässäpä näitä, aakkosjärjestyksessä.

Lapset:  Kaikki lapset ovat tärkeitä, mutta erityisen tärkeitä minulle ovat omat kolme.

Lapsukainen:  ” Oma laps on laps, mut lapsenlaps on lapsukaine”. Nyt yksi läsnä ja toinen matkalla maailmaan.

Leivinuuni: Tuo lämpöä ja häivähdyksen lapsuudesta.

Lenkkeily: Pidän kävelemisestä, ja lenkkeilyä olen harrastanut niin kauan kuin muistan.

Lepo: Sekä ruumiin että sielun  lepo on tärkeää: ilman lepoa uupuu ja sairastuu.

Liikunta: Varsinkin kävely ja luonnossa lenkkeily ovat mukavimpia liikuntamuotoja.

Lukeminen: Rakas harrastus ja jatkuvassa käytössä oleva taito, joka on ollut huviksi ja hyödyksi yli neljäkymmentä vuotta.

Luoja: Kaiken luoja ja ylläpitäjä loi minutkin ja pitää minusta huolta.

Luonto: Luonto tarjoaa paljon kaikkina vuodenaikoina. Jos asuisin täyteen rakennetussa suurkaupungissa, ikävöisin varsinkin metsää ja järviä.

Luovuus: Luovuus on ilahduttava lahja ja taito. Omani on ehkä eniten kirjoittamiseen liittyvää, mutta muutakin luovuutta kaivelen itsestäni esille. Muiden luovuudesta nautin eri tavoin.

Erisnimet jätin tästä pois, ainakin kaksi henkilönnimeä olisi listalle tullut!

Isänpäivää on vietetty niin intensiivisesti, että blogin päivittäminenkin jäi maanantaille.Juhlinta aloitettiin aamulla kotona, ja Puoliso sai aamukahvilla Kuopuksen koristelemaa kakkua

ja Tyttären tekemää voileipäkakkua.

Kuopus lahjoi isää koulussa tekemillään kolmiulotteiseksi avautuvalla kortilla ja  autonkiillotushanskalla. Jäkimmäiseen on pistelty monen monta arvattavasti kieli keskellä suuta tähdättyä nainläpipistoa. Auton värin ooli saanut valita, ja tämä väri onkin hyvin lähellä isin auton väriä.

Kun kotona oli juhlittu isää tarpeeksi, siirryttiin Tyttären ja Armaansa kotiin, jossa Puoliso sai isänpäivän kunniaksi harrastaa lempiaskarettaan sähköasentelua. Kahvittelun jälkeen siirryimme Esikon kotiin, jossa nautimme Minskun valmistaman päivällisen. Joimme myös kahvit ja taas syötiin herkullista kahvia. Illalla isi tunsi ähkyn oireita...

Meillä paloi kolme kynttilää:  yksi läsnä olevalle Puolisolle, kolmen lapsemme isälle ja sitten kynttilät isälleni ja Puolison isälle, jotka molemmat ovat jo poissa luotamme. 

Kaikista viettämistäni isänpäivistä on parhaiten jäänyt mieleeni se, joka oli oman isäni viimeinen. Olimme lapsuudenkodissani kaikki kolme tyttöä perheinemme; Kuopus ei ollut tuolloin vielä syntynyt, joten lapsenlapsia oli yhdeksän. Isä tuotiin sairaalasta kotiin päiväksi. Illalla kotiin mennessämme veimme isän takaisin sairaalaan. Autoin isää riisumaan vaatteet, kun hän pukeutui taas sairaalan pyjamaan. Vajaan kahden viikon kuluttua kannoin nuo samaiset vaatteet pois sinisessä muovipussissa, kun isä oli siirtynyt tuonilmaisiin.

Tänään olen poistanut ikkunoiltani muutaman rupsahtaneen kukan. Ulos saivat lähteä verenpisara, joka ei kotiutunut sisätiloihin, mädäntynyt/näivettynyt jukkapalmun alku, kuivunut juoru ja hiipunut joulukaktus. Lisäksi kituisasta ja huonosta hoidosta kärsinyt liisankukka menetti oksanrankeloidensa leikkauksessa noin 3/4 itsestään ja on nyt elvytyshoidossa. Lupasin lopuille kukille, että hoidan heitä paremmin jatkossa.

Tyttären aloittamat ja minun loppuun neulomani sukat seiskaveikan Polkka-langasta ovat tässä:

Ensimmäistä kertaa neuloin pätkävärjätystä langasta sukat niin, ettei raitoja ole satutettu kohdalleen. Näyttävät vähän hassuilta: palaan siis vanhaan tapaani ja aloitan sukat jatkosssa samasta raitakohdasta.

Isänpäiväksi leivoin Kuopuksen kanssa täytekakkupohjan. Täytämme kakun vasta aamulla, kun pohja on kunnolla jäähtynyt. Paistaminen meni vähän myöhäiseksi, koska lämmitin leivinuunin vasta illan suussa enkä voinut laittaa vuokaa sinne kovin aikaisin. Kiinteää lämpömittaria ei uunissamme ole; nykyään ei edes sitä irtomallia, koska unohdin sen kerran uuniin ja niinpä se kohtasi loppunsa palavien halkojen seurassa. Käsikopelolla vain pitää tunnustella, milloin mahtaa olla sopiva lämpö paistoksille.

Olen kohtuullisen hyvä aloittelemaan kaikenlaisia asioita, mutta läheskään aina en saa valmista aikaan. Tämä koskee monia eri asioita ja elämänaloja, varsinkin käsitöitä. Mietiskelin tänään, mahtaisiko valmista syntyä paremmin, jos joku muu aloittaisi, ja minä jatkaisin ja lopettaisin. Tytär oli aloittanut sukan neuleen, mutta ensimmäisen varren neulottuaan antoi  työn minulle. Sukat valmistuivat vähällä vaivalla, mutta lankakin oli seiskaveikkaa ja puikot kokoa 4. Kuvankin otin, mutta kätkin kameran jonnekin... Saa nähdä, kuinka kauan seuraavissa sukissa menee: ne ovat ensimmäiset kärjestä aloittamani. Niitä en kuitenkaan kuvaa ainakaan ennen joulua, sillä suunnittelin antavani ne joululahjaksi. Äidin hartiahuivia olen neuloskellut toivoen senkin valmistuvan jouluun mennessä. Pari hattua on viimeistelyä vaille valmiina, ja Nyytin pienen villatilkkupeiton lappusista on puolet neulottu.

Tytär ompeli minulle uudet verhot makuuhuoneeseen ja uusia tyynynpäällisiäkin on luvassa lähiaikoina. Ompelukoneeni on Tyttärellä lainassa, ja hän tarjoutui ompelemaan verhot, kun vielä joten kuten mahtuu masunsa kanssa ompeluetäisyydelle koneen ääreen.

Tänään leivoin Lapsukaisen kanssa muumikakkua. Hän oli sanut pienen sievän muumikakkuvuoan, johon sitten yhdessä teimme mukana tullutta ohjetta noudattaen banaanikakun. Teimme tosin kolminkertaisen annoksen, niin että sain kakun toiseenkin vuokaan. Innokkaasti Lapsukainen hämmensi taikinaa ja lisäili sekaan ainesosia. Kakku kassissa hän sitten lähti tyytyväisenä kotiin. Pianhan sitä voi jo ruveta paistamaan piparkakkujakin; sitä Kuopuskin odottaa innolla.

Lokakuun aikana en ole käynyt terapiassa, koska myönnetty terapiasatsi loppui. Tänään tuli päätös uudesta jaksosta, joten ensi viikolla jälleen alkanevat viikottaiset visiitit lähikaupungissa. Matkoihin menee enemmän aikaa kuin itse terapiaan, mutta väliäkö tuolla, koska reissaaminen on osoittautunut vaivan arvoiseksi.

Yöksi on luvassa pakkasta, joten pitääpä ottaa sisälle viimeinenkin pihalla, tai itse asiassa kuistilla, kylmäkäsittelyssä kärvistellyt pelargonia. Saa nähdä, saako se shokin päätyessään lämpimään huoneilmaan. Neljä aiemmin ikkunalle ottamaani sukulaistaan ovat vielä kaikki hengissä, joskin lehtien pudottelua ja honteloitumista on ollut havaittavissa. Tyttären kellarisa en ole käynyt kurkkimassa, kuinka sinne viedyt yksilöt jakselevat. Pitänee käydä viikon sisällä antamassa niille vettä ja samallahan niiden vointia voi vähän arvioida.

Orkideoilleni, jotka ovat kestäneet hengissä helmikuusta saakka, laitoin uutta kasvualustaa tällä viikolla. Toisessa on pari nuppuakin, joten kukintaakin näyttää olevan luvassa. Jouluamaryllikset eivät voi juuri mitenkään, koska en vienyt niitä kesällä ulos ja muutenkin löin niitä laimin. Tuolla ne kököttävät melko surkeina sipuleina, joten pitänee ostaa yksi uusi sipuli joulua varten.

Yritin jo eilen päivittää blogiani, mutta Vuodatus ei päästänyt lainkaan kirjautumaan. Ehti jo paras retkitunnelma mennä ohi, muuta muutama sananen aiheesta sentään: Eilen olimme nuotioretkellä laavulla lohijoen rannalla. Paistoimme makkaraa ja keitimme pannukahvia. Sää oli mukavan poutainen, joskin sen verran viileä, että oli syytä sonnustautua useampaan vaatekerrokseen. Pitäisi lähteä useamminkin pienille retkille luontoon, mutta sitä vain jää niin helposti kotinurkkiin pyörimään.Retkellä meitä oli kuusi: Minsku, Esikko, Lapsukainen, minä, Kuopus ja nti Parson. Puoliso sen sijaan retkeili Tyttären pihalla ulkovaloasennuksia tekemässä.

Pyhäinpäivän iltana sytyttelin Kuopuksen kanssa pihan lyhtyihin kynttilöitä.  Koska olimme kotona, ei meillä ollut mahdollisuutta viedä kynttilöitä läheistemme, kuten isän, siskon, apen tai isovanhempien haudoille. Ajattelin, että kuistin ja terassin kynttilät paloivat myös rakkaittemme muistoksi.

Tänään istutin Lapsukaisen avustuksella viimeiset kukkasipulit pihalle. Oli oikein raikas ja selkeä sää ja viihdyimme ulkona sen verran pitkään, että nyt pikkuapulaiselle maistuu hyvin uni. Edes koulusta kotiutuneen Kuopuksen ovikellon soitto ei nukkujaa herättänyt. Miten mukavia ovatkaan tällaiset kuivat ja kirkkaat päivät sateisten ja harmaiden jälkeen!

Loppuun kuva eilisen retken kahvinkeitosta:

1) Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä.

2) Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin.

3) Palkinnonsaaja panee palkinnon logon blogiinsa.

4) Logo tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen.

5) Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan. Kansainvälisen, Uruguaysta alkunsa saaneen palkinnon alkuperäiset säännöt ovat tässä.

Jaan maininnan seuraaville blogeille:

kotiopettajatar

vilijonkka ja tyttäret

Villa Hanuti - Anutiinan nukkekoti

KaSil

Vintage-way

Viime viikolla kyntensä minuun iskenyt flunssa ei ole päästänyt vieläkään otteestaan. Keuhkoputkissa rohisee, ja välillä yskittää enemmän kuin jaksaisi yskiä. Nenä ei enää juurikaan vuoda, päänsärkyä ei ole sen enempää kuin kurkkukipuakaan, joten katson flunsssan taltutetuksi. Mitä nyt viimeisillä voimillaan rassaa keuhkoputkiani.

Viikonloppuna olin jälleen perjantai-illasta sunnuntaihin lähijaksolla kirjoittamisen ja kirjojen parissa. Lähijaksoja on enää kaksi, ja ihmettelen itsekseni, mistä sen jälkeen löydän jotain yhtä antoisaa ja käyttämättömiä aivonystyjä rassaavaa.

Käsitöitä teen pikkuhiljaa, pientä valmistakin on tullut, mutta kuvia ei vielä ole. Tällä viikolla alkaa jo marraskuu, mikä tarkoittaa joulun olevan ovella tuossa tuokiossa. Mitä tässä enää ehtii?

Tänään oli postilaatikko pullollaan, sillä minulle tuli Tuijalta pari leimasinta ja askartelumateriaaleja sekä lokakuun paketti SNY:ltä. Paketissa oli vallan kauniita Pirkka-lankoja, sievät silmukkamerkit ja lankojen sävyihin sointuvaa karpalojauhetta sekä vielä soma kettukortti. Langat haluavat selvästi samaan neuleeseen toisiaan kaunistamaan. Isot kiitokset jälleen SNY sinulle! Ensi kerrallahan se sitten paljastuu, kuka SNY:ni on; en ole sitä sen kummemmin yrittänytkään vielä pohtia. 

Syysloma on takana. Mummolan pihaa on rapsutettu, on leivottu pöytään ja pakkaseen ja ennen muuta oltu seurana Äidille. Kuultiin monta tuttua, mukavaa muisteloa menneiltä vuosilta; muutamia useampaankin kertaan.

Neuloin reissun aikana Lapsukaiselle hatun  Novitan sinikirjavasta Saanasta, joka on täyttä villaa. Eilen lykkäsin myssyn pojan päähän ulkoilun ajaksi. Malli on hyvin suojaava, yltää otsalle ja peittää korvat. Sisään tultuamme huomasin, että Lapsukaisen otsasssa oli selvä läikkä-näppylä -kaari juuri hatun reunan kohdalla. Mahtoiko sen aiheuttaa villa vai sininen väriaine? Täytyy pestä hattu ja kokeilla kypärämyssyä alle. Hatusta puuttuvat vielä tosin niin nauhat kuin tupsukin.

Sunnuntaina aloin neuloa Äidille Fifi-huivia Rose-mohairista. Puoliso huomautti kainosti, että eikö niitä entisiä voisi muutamia lopettaa, ennen kuin uusia aloittaa. Voisi, voisi, mutta sitten ei ehkä ehtisi joululahjoja...

Kuopuksen kolmipäiväinen syysloma alkaa huomenna. Aiomme linja-autoilla jonakin päivänä mummolaan, josta Puoliso hakee meidät viikonloppuna kotiin.Pitäisi haravoida vähän Äidin pihaa ja  uusia kukkasipuleitakin aion sinne vähän istuttaa.

Isän ja isovanhempieni haudoille olisi aika viedä kanervia ja kenties havujakin. Muistan ensimmäisen syysloman, jolloin vein kanervan Isän haudalle. Hän oli kuollut edellisen vuoden marraskuussa, joten oli eletty lähes vuoden kierto ilman häntä. Menin haudalle illan suussa, kun jo vähän hämärsi. Mukanani oli Siskon 11-vuotias esikoinen, joka myös oli syyslomalla mummolassa. Syysloman päättäneenä sunnuntaina saimme tietää, että Sisko, tuon mukanani olleen pojan äiti, oli sairastunut vakavasti. Tammikuussa hän jo sitten kuoli, ja jokaisen syysloma tuo mieleeni sen, miten silloin Isän kuoleman jälkeen jo seestynyt ja kirkkaaksi ikäväksi muuttumassa ollut suru sai jälleen mustan vaipan, johon se kietoi miltei tukahduttaen.

Jos ajattelen Isän ja Siskon kuolemia, voin nähdä kummankin syyspäivänä: Siinä missä Isän kuolema on muuttunut ruskan värittämien puiden ja huikean sinisen taivaan valaisemaksi  kirkkaaksi syyspäiväksi, on Siskon kuolema yhä loskainen ja räntäsateinen synkkä syyspäivä, jolloin ei valoisaa tule lainkaan paksun pilviverhon vuoksi; on vain kaksi hämärää vastakkain, eikä sumulta juurikaan näe eteensä. Siinä, missä meidän on helpompi hyväksyä kirkkaat ja kuulaat syyspäivät ihanan kesän mentyä, me kyselemme pimeiden ja synkkien päivien tarkoitusta, emmekä haluaisi niitä elämäämme.

Kivenheiton päässä nykyisestä kodistani on hautausmaa. Siellä palaa tänään varmasti ainakin yhdellä haudalla kynttilöitä. Tasan vuosi sitten kuoli traagisesti Tyttäreni ikätoveri, edellisen kevään ylioppilaspoika. Hänen omaistensa ja läheistensä ikävä ja suru ryöpsähtävät tänään varmasti täydellä voimalla pintaan. Ensimmäinen vuosi on kulunut, mutta se on kuitenkin niin vähän. Kaikkea kaipausta ei ihmisikäkään ehdi viedä, eikä ole tarpeenkaan. Tärkeintä on, että surun varjo ohenee niin paljon, että voi taas nähdä auringon ja voi hymyten, vaikka sitten kyyneleet silmissä, muistella kaikkea sitä hyvää mikä oli. 

Ajattelen kahta tämän päivän merkkimiestä: Aleksis Kiveä, jolle päivä on nimetty, ja Martti Ahtisaarta, jolle myönnettiin Nobelin palkinto. Onnea Ahtisaarelle, joka on onnistunut monessa vaativassa tehtävässä ja palkintonsa ansainnut!

Aleksis Kiveä ei voi ajatella tuntematta surua siitä, ettei hän eläessään voinut aavistaa, että jälkipolvet juhlisivät hänen syksyistä syntymäpäiväänsä Suomalaisen kirjallisuuden päivänä ja että hänen teoksensa eläisivät sukupolvesta toiseen. Loppuvuosinaan kovin sairaasta ja köyhästä miehestä jäi yksi ainoa kuva, joka sekin on hahmoteltu jo kylmenneen ruumiin piirteiden perusteella. Jollakin sentään oli toivo ja aavistus, että kirjailijan kuvalle olisi vielä kysyntää.

Voi vain toivoa, että jokainen saisi ansaitsemansa kiitokset ja arvostuksen jo eläessään niin kuin nyt uusi nobelistimme ja ettei kenenkään tarvitsisi kokea viime hetkinään itseään elämäntyössään epäonnistuneeksi tai elää elämänsä loppuakaan yksinäisenä ja hylättynä.

Nobel-keskusteluun osallistui myös Kuopus toteamalla, että Louis Pasteur olisi kyllä hänen mielestään ansainnut Nobelin palkinnon kemiasta tai lääketieteestä, mutta sattui harmillisesti kuolemaan jo ennen kuin palkintoja alettiin jakaa. Pasteurin tieteelliset saavutukset ovat hänelle tulleet tutuiksi kuluneella viikolla Olipa kerran keksijät -sarjaa katselemalla.

Tytär on sairaslomalla piakkoin alkavaan äitiyslomaan saakka. Tänään hänelle oli paljastunut neuvolassa että a) ei ole synnytysvalmennusta, b) ei ole mitään synnytystapa-arviointia ja c) kyllä sen sitten itse tuntee, kun pitää lähteä synnyttämään. Tytär ei synnytä nykyisen oman sairaanhoitopiirinsä keskussairaalassa vaan siinä, joka on synnytyssairaala heidänkin kunnassaaan ensi vuodesta alkaen ja joka on Tyttärelle perhesyistä parempi vaihtoehto; lieneekö tämä ollut syynä siihen, että neuvola ilmoitti eioota valmennuksesta. Soittelu kuitenkin varmisti sen, että Tytär Armaansa kera pääsee sairaalaan synnytysvalmennukseen ja samalla tutustumaan synnytysosastoon. Isohkoa lasta ennustelen tai sitten lapsivettä on erittäin runsaasti. Täällä se Nyytti vielä pari kuukautta kasvaa:

Arvonnan voittaja on Marjukka, jonka nimilappusen Kuopus vetäisi esiin! Onnea Marjukalle, jota pyydän lähettämään osoitteensa, niin palkinto osaa paremmin perille.

Decoilin vintage-aiheisen sivun Ninalle:

Täytyy myöntää, että tällä kertaa sivun koostumiseen vaikutti jonkin verran edellisten sivujen silmäily; en tohtinut tehdä uudempien vuosikymmenten vintagea, vaan pysyttelin samaisessa ainakin sadan vuoden takaisessa tunnelmassa kuin edellistenkin sivujen tekijät. Sivuuni sisältyy tarina; montakin varmaan katselijasta riippuen.

Kävin ystäväni kanssa lenkillä ennen pimeän tuloa. Pimeällä ei enää noille valaisemattomille hiekkateille uskalla lähteä, sillä paikallislehden mukaan tuosta ihan muutaman sadan metrin päästä oli talon pihalta löytynyt karhun läjä. Karskia kieltä käyttäen voisi siis sanoa, että lehdessä oli p...auutinen! Kyseinen tontti on metsän reunassa, ja karhu lienee poikennut maistelemaan omenia eikä ole ehtinyt hädän yllättäessä sen kauemmas. Olen itsekin nähnyt muutama vuosi sitten karhun jälkiä tuossa n. kilometrin päässä. Naapuripitäjässä olen nähnyt sitten ihan karhujakin, mutta onneksi riittävän pitkän välimatkan päästä. Olivat aivan luomukarhuja, eivät mitään eläinpuiston asukkeja!

Kahden kuukauden päästä on itsenäisyyspäivä eli melkein joulu. Taas on jäänyt lahjojen teon aloittaminen liian myöhäiseksi. Jokohan ensi vuonna oikeasti aloittaisin heti joulun jälkeen ettei vire pääsisi pakenemaan ja saisin jotain valmistakin... Eipä se aloittaminen tosin mitään takaa, pitäisi myös jatkaa ja lopettaa. Nytkin on kesken sen seitsemän (eilen laskin että oikeasti seitsemän, saattaa olla, etteivät siinä olleet kaikki) neuletta, eikä mitään niistä ole ajateltu joululahjoiksi. Eipä näistä kuitenkaan kannata stressiä kerätä, olisi vain niin mukava antaa jotain omatekoista! 

Erityisen pitkä teksti kannattaisi aina kirjoittaa ja tallentaa tekstinkäsittelyyn, ettei kävisi niin, että tekee jonkin vähäpätöisen virheliikkeen, minkä vuoksi koko kirjoitus häviää bittiavaruuteen. Hävitin hetki sitten pitkän pohdinnan laitaessani loppuun linkkiä arvontaa. Uudestaan en kaikkea jaksa kirjoittaa, joten laitan tähän erittäin lyhyen tiivistelmän: sataa, päivä oli hämärä, menen huomenna lääkäriin ja jännitän tätä korvienvälin asiantuntijaa (enkä tarkoita neurologia tai muuta aivojen asiantuntijaa), Puoliso kotiutuu huomenna Sallasta, jossa on lomaillut työn parissa viikon.

Jostain syystä tänään on mielessä kummitellut monikin ikävä syksyinen muisto milloin minkäkin virikkeen herättelemänä. Syksyisin on elämässäni tapahtunut enemmän ikäviä ja huolestuttavia asioita kuin mukavia.

Edes uusilla kuvilla en saa postaustani piristettyä, sillä kamera matkusti Lappiin Puolison mukana.

Sen sijaan odotan teiltä piristämistä: muistakaa arvonta ja jättäkää edes nimimerkki kommenttilootaan... Arvonnan julkistamisen jälkeen blogissani on ollut yli 40 käyntiä, mutta kommentteja on vain viisi! Keitähän ovat nuo salaperäiset kävijät, joita edes arvontapalkinto ei saa jättämään jälkiä? Eipä silti, mukava kun täällä joku käy vaikka ihan vain kommentoimatta!

Aloitin tänään elämäni ensimmäistä hahtuvaneuletta (kun nuo ennestään keskeneräiset eivät ole vielä valloittaneet ihan kaikkia puikkojani). Tekniikassani on vielä huomattavasti hiomista: hahtuva pätkähti pienelläkin neulerupeamalla monta kertaa poikki!