Kurkku kipuilee. Tytär joutui eilen sairaalaan. Etätehtävä ei edisty. Meillä on sotkuista, jokainen nurkka huhuilee kaivaten siivoojaa kimppuunsa. Otsatukka on liian pitkä, ja juurikasvu näyttää ikävältä. Pihan syystyöt ovat aloittamatta. Puolukoita saatiin vain vähän. Onhan näitä huolia ja murheita....

Miksi kehtaan edes mainita tuollaisia asioita, kun on tapahtunut jotain niin järkyttävää kuin mitä Kauhajoella tapahtui?

Siksi, että Kauhajoen tragedia on jotain käsittämätöntä; sellaista, mikä ei mahdu ymmärrykseen vaan jää pyörimään mieleen luoden kauhua, epävarmuutta, tuskaa, toivottomuutta, turhautumista, murhetta...

Ajatukset on saatava välillä muualle, on käsiteltävä asioita, jotka ovat käsiteltävän kokoisia: sellaisia, jotka ymmärtää ja joille voi jotain. Muuten ei ehkä jaksa.

Kurkkukipu menee ohi. Tytär on hyvässä hoidossa ja levossa; Nyyttikin jo neljä viikkoa kehittyneempi kuin Lapsukainen syntyessään. Maailma ei kaadu, vaikka etätehtävä myöhästyy siksi, että on niin vaikea saada paperille uutista nyt, kun yksi uutinen pienestä Suomesta on ollut ykkösenä kaukana muissa maissakin. Kyllä minä vielä joskus jaksan siivota tämän kaiken, ehkä jo ensi viikolla. Jos tukkaa ei kärsi katsella, pitää vetää pipo päähän tai ainakin huivi, jos ei saa mentyä muiden kampaajien luo, kun Tytär on työkyvytön. Jos lumi sataa maahan, ennen kuin piha on talvea varten varustettu, tulee kevät ja uusi mahdollisuus pihatöihin. Jos ei ole puolukoita, keitetään vispipuuroa vaikka aprikoosista.

Pieniä ongelmia voi puntaroida, koska niihin on ihmisen mittaisia ratkaisuja. Suuret tragediat eivät ole yksilöiden hallittavissa tai ratkaistavissa; niiden mittakaava on toinen, ne kuuluvat eri sarjaan.

Ajatus palaa tuon tuostakin tiistain tapahtumiin. Ensimmäisenä luin tietokoneelta otsikon, joka kertoi, että Kauhajoella on ammuskeltu koulussa. Ajattelin kiihkeästi, että joku ammuskelee siellä kattoon ja seiniin, joku pelottelee, isottelee. Vajaa vuosi sitten suomalaisessa koulussa ammuttiin joukko ihmisiä, sama ei voi toistua nyt, ei näin pian, ei ikinä. Etsin netistä ohjeen, jonka etsimiseksi olin koneen käynnistänyt. Pian katsoin, mitä teksti-tv:ssä sanottiin asiasta: ainakin yhdeksän kuollutta. Jokelan jälkeen kuvittelimme, ettei tällaista satu meille kuin korkeintaan kerran vuosisadassa. Nyt tiedämme, ettei meitä suojaa mikään tilastollinen todennäköisyys.

Yksitoista kuollutta; yksitoista surua kerrottuna lukemattomalla määrällä perheenjäseniä, omaisia, ystäviä...Yhteen suruun kietoutuu suuri joukko kysymyksiä, syyllisyyttä, häpeää, vihaa, katkeruutta. Jos kysymyksiin löydetään vastauksia, ehkä vastaavia tekoja voidaan estää tulevaisuudessa. Kommentit mediassa ja netissä kertovat monessa kohdin suunnattomasta vihasta tekijää kohtaan. En puhu niistä tunteista, joita menehtyneiden omaiset tuntevat: heillä on oikeus tuntea koko skaala selvitäkseen eteenpäin. Tarkoitan sitä vihaa, jonka moni katsoo oikeutetuksi, vaikka ei ole asianomainen lainkaan. Eikö tekijän motiivi ollut sama viha? Eikö vihaa pitäisi kaikin tavoin hillitä, ainakin sitä vihaa, joka kostaa, tuhoaa ja tappaa? Eikö olisi parempi vain sääliä, surra ja halveksia kuin vihata ja toivoa kostoa? Kosto johtaa pahuuden lisääntymiseen; vain anteeksianto voi katkaista pahan kierteen.

Olkoon Hän, joka ainoana on pahan ja kuoleman kukistanut, lohtuna sureville, turvana pelkääville ja toivona epätoivoisille!

1936092.jpg