Kiitos kaikille surullista postaustani kommentoineille! Ehkä joskus vähän myöhemmin kerron asiasta tarkemminkin, nyt en jaksa. Väliaikatietoina haluan kertoa kuitenkin, että olemme molemmat päättäneet tehdä kaikkemme tämän sotkun selvittämiseksi ja toivomme vielä liittomme pelastuvan. Kahdenkymmenenkahdeksan ja puolen vuoden yhteiselomme on suurimmaksi osaksi ollut onnellista tai hyvin onnellista, joten meillä on syytä ja halua yrittää.

Emme halua käydä keskenämme enää yhtään keskustelua, jonka jälkeen toinen luulee toisen sanoneen jotain muuta kuin mitä toinen tarkoitti. Päätimme yhdessä hakea tukea perheasiainneuvottelukeskuksesta. Minä sain sinne peruutusajan jo eilen; Puoliso kävi kartoituskeskustelun eilen illalla työntekijän kanssa puhelimessa, koska ei päässyt paikalle Helsingistä, jossa on koulutuksessa.

Tiedän, ettei tämä ihan helppoa tule olemaan, mutta jos olisin helppoa ratkaisua halunnut, olisin jo pakannut omat ja Kuopuksen tavarat ja muuttanut muualle.

Puolestamme rukoillaan paljon. Siitäkö johtunee, että meidän ei ole vaikea "elää ihmisiksi" tämän kaiken keskellä; meillä on todella hyviäkin hetkiä, emmekä tunne tarvetta huutamiseen ja riitelyyn. Ei edes rakkaus ole poissa. Ikävä kyllä sopu, ihmisiksi eläminen ja rakkaus eivät riitä hyvän liiton palauttamiseksi. Ainakin yksi tärkeä rakennuspalikka on tällä hetkellä hukassa: luottamus on kadonnut. Liittomme ei tule kestämään, tai ainakaan minä en tule jaksamaan, jos pystyn hengittämään vapaasti vain silloin, kun Puoliso on näköetäisyydelläni ilman yhteydenpitovälineitä muuhun maailmaan.

Parisuhteemme muodostuu nyt kahdesta itkettyneestä puoliskosta, joista toinen petti ja toinen joutui petetyksi. Tällainen asetelma nyrjähtää helposti näyttämään siltä, että on kyseessä roisto ja pyhimys. Niin ei toki ole, joskin uskollisuudessa minä olen se, joka on pärjännyt paremmin.  Minun on mahdotonta kuvitella, että olisin ollut joskus Puolisolle uskoton. Asiaa objektiivisesti tarkasteltaessa täytyy kuitenkin todeta, että ei minun uskollisuuteni ole koskaan edes joutunut koetukselle, sillä en ole 80-luvun alun jälkeen kuulunut niihin naisiin, joiden jälkeen miehet viheltelevät julkisesti tai hiljaa mielessään.

Jotta liittomme voisi jatkua ja kestää, Puolison tulisi muuttua jälleen täysin yhden naisen mieheksi ja minun tulisi kyetä aloittamaan sillä lailla puhtaalta pöydältä, ettei hänen uskottomuutensa varjosta jokaista hetkeä, jolloin hän on muualla ja etten ota hänen virhettään ikuiseksi lyömäaseeksi ongelmatilanteisiin.  Työtä riittää, mutta onneksi sitä ei tarvitse tehdä pelkästään kaksin, vaan saamme tukeutua asiantuntija-apuun.

Ja jottei postaus olisi pelkkää aviokriisiä: Viimeksi olen ollut koulujen kesäloma-aikana töissä vuonna 1982, jolloin olin kesähotellissa siivoojana ja vastaanottovirkailijana. Ylihuomenna, seuraavana perjantaina ja viikot 25 ja 26 aion olla töissä, niin kuin vajaa kuukausi sitten kysyttäessä lupauduin.  Puoliso on tuolloin jo kesälomalla, joten Kuopuksen ei tarvitse olla yksin, ja Nyytti saa ukista hoitajan mummin sijaiseksi. Työelämään astuminen pitkän sairasloman ja kuntoutumiskauden jälkeen jännittää vähän. Rupeama on kuitenkin lyhyt, joten jännitys ei ole kasvanut ylipääsemättömäksi!