Vietimme lämmintä ja aurinkoista viikonloppua äidin luona lapsuudenkodissani. Vein mennessäni muutamia kukkien pistokkaita ja samettikukan taimia. Viimevuotinen pelakuu kukki äidin ikkunalla jo näin komeasti, vaikka on talvehtinut huoneenlämmössä:
Lauantaina retkeilin Kuopuksen kanssa pitkin rantaa. Nyt olivat pajunkissat parhaimmillaan:
Näimme kevään ensimmäisen västäräkin, sitruunaperhosen ja nokkosperhosia useampiakin. Joutsenia oli virralla
vain kaksi, mutta iltayöstä kuului niin vahvaa toitotusta, että niitä lienee tullut sulapaikkaan enemmänkin.
Kiipeilimme myös lapsuudestani tutuilla kallioilla, jossa käytiin ylös mentäessä tämäntyylinen keskustelu:
-Oo nyt varovainen.
-Oon tietysti.
-Oo varovainen. Älä liukastu.
- Joo. En liukastu.
- Oo varovainen. Ota siitä puusta tukee.
-Joo.
-Oo varovainen, tästä voi tipahtaa.
-Kuule kulta, mie oon kiipeilly tällä kalliolla jo liki viiskyt vuotta sitten. Kyllä mie osaan olla varovainen!
Äitiään varovaiseksi kannustanut Kuopus iloitsi kauniista näköalasta:
Juuri lumen alta paljastunut maasto tarjosi monenlaisia tutkistelun ja ihastelun aiheita Kuopukselle: Kuinka haurasta onkaan poronjäkälä; miten hauska muoto pikarijäkälällä on; miksi nahkajäkälä on niin erilaista kuin muut jäkälät. Katselimme kallion alla paikkaa, jossa lapsuudessani ja vielä viime vuosikymmenellä seisoi punainen mansardikattoinen talo. Ajatukseni viivähti siinä asuneissa vanhoissa tädeissä: ensin Saara Kallensa kanssa, sitten ikäneitosisarukset Hilda ja Eedla ja viimein Lempi, jonka lapsenlapsista sain kesäisin kaveriseuraa. Pieni sauna oli jossain vaiheessa tehty tavallisella kiukaalla uloslämpiäväksi, mutta sen mustat seinät huokuivat ikiaikaista savusaunan tuoksua, kun joskus teininä kylvin siellä Lempin pojantyttären kanssa. Saunaakaan ei enää ole, eikä navettaa, jossa Lempillä oli lammas. Hyvä sentään, että on edes mukavia muistoja!
Kommentit