Ensimmäiset blogilapaseni valmistuivat eilen. Olisipa mukava tietää, kuinka monet lapaset olen ennen niitä neulonut! Kaikista neulomistani lapasista ovat parhaiten mieleen jääneet ensimmäiset lapasneulomukseni: ne eivät elä pelkästään minun muistoissani, vaan niin sisareni kuin äitinikin tietävät heti, mistä on kyse, kun puhutaan peltilapasista.

Olin koulussa kolmannella tai neljännellä, kun käsitöissä neulottiin lapaset. Aiemmin olin neulonut patalappuja, nuken kaulaliinoja ja muita vastaavia suoria pötkylöitä. Valitsin lapaslangaksi turkoosia villalankaa ja päätin neuloa oikein tasaista ja sileää neulettä. Työhön kuului lisäksi lapasen selkämyksen kuvioiminen silmukoita jäljittelemällä. Ainoa tapa, jolla sain syntymään jotakuinkin samankokoisia silmukoita ja tasaista pintaa, oli se, että neuloin mahdollisimman tiukkaa. Sormenpäät verillä nikersin tiukkoja silmukoita, jotka eivät juosseet puikolla, vaan joita sai siirrellä tuskaisesti pitkin puikkoa vetämällä. Kyllä oli neulominen hidasta ja epämukavaa! Viimein lapset valmistuivat. Kuviot tein valkoisella ja punaisella. Lapaset olivat ihan kauniin näköiset kymmenvuotiaan neulomiksi, mutta käsien lämmittäjiksi niistä ei ollut. Ne olivat niin kovat ja jäykät, että ne saattoi laittaa pöydälle pystyyn seisomaan! Sisko, taitava neuloja jo hamasta varhaislapsuudesta, nimesi ne peltilapasiksi, mikä olikin hyvin looginen ajatus.

Minusta ei koskaan tule yhtä taitavaa neulojaa kuin siskoni on. Hän oli 11-vuotias, kun äitini odotti minua. Sisko neuloi tulevalle vauvalle ohuesta villalangasta housut, takin ja hatun. Takki on tallella vieläkin, liki viidenkymmenen vuoden jälkeen. Peltilapaset ovat ajan saatossa kadonneet jonnekin; se on varmaa, etteivät ne käytössä kuluneet kelvottomiksi.

Ikäihmiset sanovat, että jos ei elämä ole muuta opettanut, niin hiljaa kulkemaan. Minä voin sanoa, että on se opettanut myös neulomaan löysempää.